Kisu-Misu Haverinen

Viime viikolla miehen lähtiessä pitämään iltakirkkoa, me lähdimme lasten kanssa näyttämään vieraallemme lähivuorta ja katsomaan sieltä käsin maisemia ja kotikaupunkiamme Peshteraa. Mutkaisella vuoritiellä ajaessamme tiellä kyyhötti pieni kissanpentu, joka ei siirtynyt auton edestä mihinkään. Laitoin auton parkkiin ja menin katsomaan sitä. Se tuli luokseni naukuen sydäntäsärkevästi. Olimme puhuneet pitkään kissan ottamisesta, joten otin pienen nyytin mukaan, vaikka en yhtään tiennyt  voisimmeko oikeasti ottaa sitä kotiin. Lapsillekin vakuuttelin, että täytyy miettiä asiaa ja käyttää kissa eläinlääkärillä. Kissa oli todella pieni ressukka, pelkkää luuta ja nahkaa, likainen ja yltäpäältä takiaisten ja pienien ötököiden valtaama. Kiedoimme hänet mukanani olleseen huiviin ja toimme kotiin, annoimme maitoa lääkeruiskulla ja laitoimme pahvilaatikkoon nukkumaan yön yli.

Tähän mennessä kissanpentu oli sulattanut lasten, minun ja vieraamme sydämet, mutta kirkolta kotiin palannut mieheni ei ollut silminnähden ihastunut siitä, että olin ottanut pienen, loisia vilisevän orvon kissanpennun kotiimme. Varsinkin kun Krushevosta olisimme saaneet tutulta perheeltä luovutusikäisen kissanpennun, joka kylläkin on myös ulkokissa ja tuskin rokotettu tai saanut matohoitoa. Ei minullakaan ollut muuta ideaa kuin mennä eläinlääkäriin kysymään, että mitäs nyt tehdään, voiko kissaa ottaa sisäkissaksi, onko se niin sairas, että pitäisi lopettaa, miten noin pientä pentua tulisi hoitaa.

Seuraavana aamuna lähdimme sitten tytön, ystävämme ja pahvilaatikossa olevan kissan kanssa Pazardzhikiin. Ystävä ja tyttö menivät puistoon ja minä lähdin etsimään eläinlääkäriä. Se löytyikin lopulta sellaisesta huonokuntoisesta, hylätyltä näyttävästä pihapiiristä, josta ensin jo käännyin pois ettei täällä mitään eläinlääkäriä voi olla. Toisella katselukierroksella näin vihreäpukuisen miehen, joka osottautuikin eläinlääkäriksi. Hän johdatti minut rakennusten sekaan ja eräästä takaovesta sisään. Siellä oli kutakuinkin siisti huone, jossa oli hyllyt täynnä eläinten ruokaa, lääkkeitä ja tarvikkeita. Kotona sanakirjan avulla bulgariaksi kirjoittaman sepustuksen luettuani alkoi huutelu muualle rakennukseen ja pian paikalle tuli toinen eläinlääkäri joka puhui englantia. Hän punnitsi kissan ja antoi luullakseni matolääkkeen, arvioi kissanpennun iäksi kolmisen viikkoa, eikä puhunut mitään siitä, ettei sitä voisi pitää. Hän vastaili kysymyksiini, antoi turkkiin laitettavaa loismyrkkyä, lupasi lasten heti olla kissan kanssa tekemisissä sekä antoi maitojauhetta ja kuivamuonaa, jota voisi kymmenen päivän jälkeen antaa. Kuukauden päästä pitäisi käydä ottamassa ensimmäinen rokotus.

Seuraavat kysymykseni koskivat kissan viemistä täältä Suomeen, sillä vuoden päästä meidän on tarkoitus olla puoli vuotta Suomessa. Etukäteen tämä oli meitä aikuisia kaikista eniten mietityttävä asia. Jos emme voisi viedä kissaa mukanamme, annettaisiinpa kissa pois tai lopetettaisiin niin olisiko se lapsille liian suuri suru muutenkin tiukassa ja muutosstressiä aiheuttavassa tilanteessa. Lentokoneella matkatessa kissa tarvitsisi vain passin, jonka saa eläinlääkäriltä. Autolla euroopan poikki ajaessa, vain Serbiaan tarvitsisi jonkun toisenkin paperin, jonka senkin saisi tältä samaiselta eläinlääkäriltä. Autolla ajaessa ja monen rajan ylittäessä helpointa olisi laittaa kissaan siru. Nämä vastaukset rauhoittivat mieleni, kissan vieminen mukanamme Suomeen ei tulisi olemaan liian vaikeaa, joten voimme rauhassa miettiä tilanteen lähestyessä mitä teemme.

Näiden uutisten kanssa kotiin tultuamme, ajattelimme että kissa on pestävä ja ötökät saatava pois ennen kuin annamme lasten olla tekemisissä kissan kanssa. Mies ilmoitti voivansa pestä kissan ja hänen alkaessaan jutella kissalle tiesin, että kissa oli tullut jäädäkseen, jos vain selviäisi hengissä. Kissan pesemisessä ja erityisesti kaikkien sen turkin ja nahan suojissa elävien ötököiden poistamisessa oli ennalta arvaamattoman suuri homma. Pinseteillä ne lopulta piti yksitellen metsästää.

Kissanpennulle hommattiin kissanhiekka-astia vessaan, jonne tarpeet alkoivat hoitua kunhan veimme hänet sinne ajallaan. Innokkaita hoitajia ja ihmettelijöitä riitti välillä liiaksikin asti, vielä on lapsilla paljon opeteltavaa pienen pennun käsittelyssä. Nimen valinta oli haasteellista ja usean päivän jälkeen pidimme iltapalaa syödessämme perhepalaverin kissan nimestä. Lopullisessa äänestyksessä äänet menivät tasan, vanhempien äänestäessä toista vaihtoehtoa ja lasten toista. Tällä kertaa päätimme että lasten äänet voittavat sillä vanhemmat päättävät elämässä niin monista muista asioista. Niimpä toivotimme Kisu-Misu Haverisen tervetulleeksi perheeseen.

Kisu-Misun elämässä riitti paijaajaa ja leikkikaveria. Ruokaa tarjottiin muutaman tunnin välein ja kurjan alun jälkeen elämä näytti järjestyneen. Samaan aikaan kadullamme olevan roskalaatikon alla pyörii kolme kissanpentua. He yrittävät löytää elantonsa jätteistä ja leikittäjien sijasta ihmiset potkivat niitä vain kauemmaksi. Tasan eivät käyt kissojenkaan onnenlahjat. Kaikkien auttaminen kerralla on mahdotonta, mutta yksikin on eteenpäin. Vertailukohta kissoille löytyi helposti myös omasta elinympäristöstä, ihmisten parista.

Aluksi Kisu-Misu oli pienuudestaan huolimatta kovin innostunut ihmisistä, maidosta ja elämästä yleensäkin. Sitten sen vointi alkoi hiipua, virtaa oli aina vain vähemmän, ruoka ei maistunut, kissa alkoi vaipua apatiaan, nukkui vain enimmäkseen. Keskiviikon ja torstain välisenä yönä mies ihmetteli kuinka kissa niin rennosti nukkui ja otti siitä kuvankin.

Unta tuntui kuitenkin joku häiritsevän kissan mourutessa, arvelimme, että näkee varmaan painajaista. Seuraavana aamuna poika tuli vessasta käytyään surkeana ja hädissään selittämään kuinka kissa makaa lattialla paikallaan ja on ihan kova. Kuolluthan se oli. Ei tainnut elimistö kestää ruokaa tai eläinlääkärin lääkkeitä tai sitten apu vain tuli liian myöhään.

Surkeissamme otimme kissan mukaan ja kävimme hautaamassa sen lähivuorelle, lähelle sitä paikkaa, mistä olimme sen löytäneetkin. Kisu-Misun etuoikeutetun elämän alkaminenkaan ei taannut pitkää ikää ja onnellisia päiviä. Kesän uutiset palasivat mieleen hautausreissulla. Toisten oli aika lähteä "kesken kaiken", jopa toisen ihmisen käden kautta. Kun toisen askeleet jatkavat edelleen entisiä polkujaan. Kuitenkin jokaisen on joku päivä jälleen maaksi palattava, ja olipa elämä ollut etuoikeutettua tai ei. Roskia viedessä kolmen karkuun juoksevan pennun hännät taas vilkkaavat entiseen tahtiin.

Kotimatkalla pohditiin, onko kissoja taivaassa. Jesajan kirjan mukaan ainakin leijonia on ja se vastaus oli riittävä lapsille, kunhan he vain varmistivat, että ne ovat kilttejä. Onneksi meille ihmisille on varmat lupaukset siitä, että Jeesus kanssa pääsee perille taivaaseen. Kiitimme Jumalaa yhteisestä viikosta Kisu-Misun kanssa ja surimme hänen nopeaa lähtöä.