Kerro minulle Istanbulista

Viime päivät ovat pitäneet sisällään Istanbulin muistelua. Kaikki alkoi siitä kun poika esitti eräänä aamuna kahdestaan ollessamme otsikossa olevan pyynnön "Kerro minulle Istanbulista".

Ensin juttelimme kodista, millaisia huoneita ja tavaroita siellä oli. Juttelimme siitä mitä teimme, söimme joskus parvekkeella, luimme kirjoja, leikimme legoilla, kävimme kesällä uimassa. Muistelimme millaisia lähipuistot olivat; moskeijapuisto, varjopuisto/basaaripuisto, hiekkalaatikkopuisto. Poika muisti kuinka hän kerran pääsi pelaamaan ison poikaporukan kanssa jalkapalloa hiekkalaatikkopuistossa.

Kerro lisää Istanbulista. Juttelimme kirkkomatkoista, siitä kuinka menimme sunnunatai aamuna taksilla kirkolle. Muistelimme sitä kuinka lapset kävivät pyhäkoulussa, keitä kivoja kavereita siellä oli ja kuinka tulimme takaisin kotiin pitkän kaavan kautta, ensin käveltiin Istiklal-katua, sen päädystä Tunel-metrolla alas, pieni kävely satamaan, sieltä lautalla Bosporin salmen yli ja vielä 8A-bussilla kotiin. 

Poika: Miksi ei menty takaisin taksilla?

Äiti: Koska sillalla oli päivällä ruuhkaa ja meistä kaikista oli mukava mennä lautalla.

Poika: Niin, me tykättiin olla lautassa. Miksi täällä ei mennä lautalla?

Äiti: Täällä ei ole salmea, jota tarvitsisi ylittää. Kirkkoon on niin lyhyt matka että voimme kävellä. Matkalla tarvitsee vain siltaa pitkin ylittää joki, joka kylläkin muistuttaa suurimman osan ajasta pientä puroa.

Keskustelu jatkuu muistelemalla Istanbulin kulkuvälineitä ja erilaisia retkiä. Puhumme omista postiretkistä, joita teimme kahdestaan. Menimme minubussilla postille, postitimme kirjeitä/paketteja ja kävimme hampurilaisilla. Hampurilaispaikan pihalla oli myös kiipeily- ja liukumäkipaikka, jossa vierähti usein tovi jos toinenkin. Kotiin palasimme minibussilla tai kävelemällä, kävellessä saatoimme pysähtyä matkalla olevaan puistoon leikkimään. Prinssisaarilla kävimme usean kerran, siellä ajeltiin hevoskyydillä, käytiin rannalla, syötiin eväitä ja kerättiin simpukoita.

Seuraavana päivänä poika haluaa jutella lisää Istanbulista. Keskustelujen myötä alkaa haikeus ja ikävä hiipiä myös minun mieleeni. Muistan omalla pihalla vietetyt hetket, kuinka poika oppi ajamaan apupyörillä, lähileipomon mukavan leipurin ja sieltä ostetut useat kakut. Muistelemme myös rakkaiden perheenjäsenien ja ystävien vierailuja, kuinka saimme jakaa Istanbulimme heidän kanssaan.

Pojan kanssa käymieni keskustelujen myötä alan yksinään ollessani miettiä elämää, sen eri vaiheita ja paikkoja. Mietin haikeana entisiä aikoja, paikkoja ja niihin kuuluneita ihmisiä. Alkuajan täällä ollessa sopetutumista ja totuttelua täynnä, nämä ovat jääneet ajatuksissa taka-alalle. Toki muistaa asuneensa muualla, mutta ei ole kertaakaan aiemmin tullut mieleen että minulla olisi ikävä Istanbulia. Olen ajatellut  kaikkia asioita täällä olon näkökulmasta, miltä tuntuu olla täällä, millaista elämä täällä on, miten olemme sopeutuneet. Olen iloinnut siitä että olemme sopeutuneet tänne hyvin ja että meillä on täällä hyvä olla. Silti tunnustan että kaipaan Istanbulia ja muistelen haikeana aikaamme Istanbulissa. Eivät nämä asiat ole ristiriidassa. Muistelen haikeana myös Ryttylässä opiskeluaikaamme, Noomin syntymistä, luentoja vauvan tuhistessa sylissä, Niilon valloittavia touhuja ja hänen ihanaa hoitotäti-Päiviä, monenlaisten kasvun ja lähtöprosessin pyörteitä, jotka heittelivät tunteita ja ajatuksia milloin minnekin suuntaan sekä kohtaamisia niin ihmisten kuin Jumalan kanssa. 

Muistelen haikeana myös rikasta ja ihanaa aikaa Kuopiossa ennen kurssia sekä niitä muutamaa kuukautta, jotka saimme vielä siellä Kallaveden rannalla, maalla. ihanassa hirsimökissä viettää Herran lahjana ennen lähtöä. Siellä oli hyvä olla. Ilolla ajattelen kaikkia ihmisiä, joiden kanssa saimme siellä viettää arkea ja juhlaa, kasvaa yhdessä Jumalan tuntemisessa sekä riemuita ja surra lähtöämme. 

Sitä on elämämme ja tulee olemaan. Erään ystäväperheen Suomeenpaluu prosessia seuratessa alan tiedostaa että myös joskus Suomeen palatessa tulemme ikävöimään tänne. Kuinka joskus joudumme jättämään hyvästit näille ihmisille, seurakunnalle, lähipuistoille, kotikulmille ja Peshtera-elämälle. Tässä kohdassa tuntuu, että on se vaan melkosta asettaa itsensä ja lapsensa tällaiseen tilanteeseen, jossa usein repäisee itsensä irti jostain ja kaipaa jonnekkin toisaalle. Tämä on meidän elämämme todellisuutta ja tekee välillä todella kipeää. Tämä ei kuitenkaan tee elämästämme huonoa, surullista tai kauheaa. Se on vain osa sitä. Osa, jolle haluan myös antaa tilaa ja aikaa. Haluan että meidän perheessämme niin lapsilla kuin aikuisilla on lupa surra ja ikävöidä, haikeilla ja haaveilla. Helpottaa, kun saa elää hetken haikeutta ja muistella, rukoilla ja tirauttaa itkut sekä halata nallea tai toisiamme. Sitten on aika ja tilaa taas suunnata ajatukset tähän hetkeen ja elämään. Mitä mukavia touhuja ja asioita arjessamme täällä on. Ulkoilut omalla pihalla ja lähi- ja kirkkopuistossa, pizzan haku Billan viereisestä pizzapaikasta, vierailut pappilassa, koti seurakunta ja seurakuntalaiset, mäenlaskureissut vuorille ja makkaranpaisto alakerran takkahuoneessa. Saamme rakkaita isovanhempia keväällä kylään ja saamme jakaa heidän kanssaan Peshteramme. Voimme näyttää heille perinteisen eläinkävelyreitin, jolla voi nähdä Pepe-aasin, kissoja, koiria, hevosia, lampaita tai kanoja. Ja olla kiitollinen hyvistä muistoista ja ihanista ihmisistä matkan varrella.