Kaikki on vinksin vonksin tai ainakin heikun keikun

Tämä blogi on omistettu niille, jotka ovat väsyneitä, uupuneita, huolien taakoittamia, joiden lapsilla on joskus eri pari sukat, koti vinksin vonksin, lapsi sairaana tai itsellä tukka harjaamatta. Idea tähän blogiin tuli ystävältä, jonka kanssa tänään juttelin. Hän on kahden pienen lapsen äiti, joka väsyneenä miettii ketä varten hän koettaa saada kakun tehtyä ja huushollin juhlakuntoon. 1 vuotias sairas päivänsankari kun vain haluaisi nuokkua sylissä. Kehotukset siirtää, perua ja jättää juhlat ja leipomiset saavat kyllä hyväksyvän muminan, niin haluaisin tehdä. Kuitenkin mielessä on ystävien puheet herkkujen odotuksesta, juhlien aiemmista perumisista ja blogeista, joissa on mitä ihanampia kakkuja, herkkuja, synttäreitä ja koteja. Niinhän se on, blogiin laitamme parhaat kuvat, joita ennen harjaamme hiukset, otamme lelut lattialta ja ylimääräiset tavarat pöydiltä. Blogissa esittelemme mukavimmat muistot, juhlat ja retket. Mutta niin kuin meille ulkosuomalaisille voi helposti tulla kuva aina mukavasta Suomesta, jossa kaikki on paremmin ja jonne kaipaamme arjen haasteidemme keskellä kun muistamme lomilla vietetyt ihanat hetket. Mutta arki on arkea niin täällä, Suomessa kuin useimpien bloggaajien kotonakin.

Tältä meillä siis tänään oikeasti näyttää. Osa kuvien epäjärjestyksestä toki johtuu remonttimiehien touhuista ja muuttoakin voisi syyttää. Totuus kuitenkin on että meillä on ollut jo muuton jäljeltä siistiä ja tavarat paikoillaan. Niin kuin ne tulevat olemaan hetkellisesti taas joskus ja sitten taas tämä toinen näkymä saa vallan. Elämämme on niitä molempia ja haluan oppia elämään joka päivässä ja hetkessä. En niitä siistejä ja virkeitä päiviä odotellen, enkä niitä varten.

Tänään minulle kuuluu liian paljon. Liian paljon asioita, huolia, ajatuksia, tehtäviä asioita, muistettavia juttuja, tunnettavia tunteita. Älä lue tätä valituksena. En tarkoita että elämäni olisi vain kurjaa ja kaikki olisi huonosti. Haluan vain kuvata teille tämän päivän, sen haasteet, tunnelmat, minut ja kotimme sellaisina kuin ne ovat.

Olen tänään opetellut bulgarian sanoja, lukenut, korjannut lausumista, kerrannut päätteitä ja ihmetellyt kuinka kerkeän opetella nämä asiat ulkoa maanantaiksi, jolloin on tarkoitus oppia uusia asioita. Olen eilisen ja tämän päivän surrut lapsen ikävää ja muutoksen mukanaan tuomia haasteita. Ei tilanne ole toivoton, täällä on mukavia asioita ja iloa elämässä. Kuitenkin on kurjaa kun lapsi suree kielimuuria, kaukana olevia rakkaita ja miettii mitä siellä muualla mahdetaan nyt tehdä.

Syksyn sateiden myötä tuli harmaat päivät sekä vesi ja kylmyys sisään tupaan. Nyt on talo täynnä miehiä, alakerrassa liitetään lämminvesivaraajaa kaminaan ja vesikiertoon sekä harmitellaan kun se ei ole sellainen kuin olisi pitänyt eikä sitä voi käyttää niin kuin oli tarkoitus. Yläkerrassa on katto auki kun märät ja lahonneet osat on poistettu ja uusia puuhataan paikallen. Oma rakas mies tiivistää aulan ikkunoita, jotka ovat nekin levällään auki. Tupa on kylmä eikä voi lämmittää, jospa jo illaksi laitetaan väliaikaispaikat ja saadaan lämmittää.  Onneksi sähköpatterilla voi paria huonetta lämmitää.

Monilla ympärillä olevilla on täällä huolia, köyhyyttä ja sairautta, papinkin perheessä sairastetaan, tytär kotona ja ukki sairaalassa sekä korjataan vesiongelmia kun kahteen päivään ei ole tullut suihkuun ja vessaan vettä. Kaukana asuvilla ystäväperheillä on uupumusta ja sairauksia. Monet rakkaat mielessä, joita haluaisi auttaa ja muistaa jotenkin. Lipuvat liian täynnä olevassa ajatusvirrassa ilman mahdollisuutta tulla todeksi. Ruokaa, siivousta, vaipattomuusvahinkoja, raportteja, pyykkiä, kirjojen lukemista, riitojen selvittelyä, virallisuuksien hoitamista, sairastamista, opiskelua, talon lämmitystä ja kaikkea mahdollista. Niistä päivät toisensa jälkeen täyttyy.

Vielä oli monta asiaa, joita meinasin tähän kirjoittaa. Mutta niin kuin tämän päivän huusholli ja monet touhut arjessa yleensä, jää tämä blogi kesken. Laitan sen kuitenkin keskeneräisenä, viimeistelemättä teille. Uskallamme olla keskeneräisiä, eikös?

Kirjoitusaika loppui, lapset heräsivät unilta, lukivat jo hoitajan kanssa ja nyt alamme viikonlopun. Ihan alkajaisiksi muistutan itseäni etten ressaa sotkuista, enkä edes yritä niitä raivata vaan nyt keskitytään yhdessä olemiseen. Sitä tarvitsemme ja siihen olemme saaneet muistutuksia läheisiltä. Samasta muistutamme teitäkin. Ottakaamme aikaa yhdessä ololle, pelin pelaamista eivät estä pöydällä olevat tiskit eikä edes viileä talo. Ottakaamme aikaa levolle ja itsellemme. Mukavaa viikonloppua kaikille! Minä lähden tästä koneelta lukemaan laspelle kirjaa ja sen jälkeen tekemään lettuja :)

Jonna

Ps. Joskus sitten kirjoitan teille asuntoesittelyn, silloin kun olen siivonnut, kaikki on kivasti ja edustuskunnossa. Niitäkin hetkiä elämässä on :)