Krushevon nuorten kanssa

Viime keskiviikona oli jännittävä päivä. Ei sillä, etteikö monina muinakin päivinä olisi jotain jännittävää tapahtunut. Mutta silloin sain tehdä jotain uutta. Nuorisotyöntekijä kun ammatiltani olen, on erityisen hienoa pitää nuorteniltoja. Vaikka niitä on tullut jo pitkä tovi pidettyä joka viikko, on aina hienoa olla pitämässä ensimmäistä nuorten iltaa. Varmaan muutkin nuorisotyöntekijät tietävät tunteen, kun aloitat ensimmäistä kertaa jotain. Et voi etukäteen tietää miten se menee, miten sinut ja sanomiset otetaan vastaan tai tuleeko paikalle edes ketään.. Nämä tunnelmat saa kokea jo siirryttäessä uudelle paikkakunnalle vanhaan seurakuntaan töihin. Mutta vielä tuoreempana ne saa kokea, kun menee nuorten pariin, jotka eivät ikinä ole olleet nuortenillassa. Tässähän luodaan melkein standardeja. Illan päätteeksi he voivat rehellisesti ja täydellä pokalla kertoa kaikille kavereilleen, että tällaista nuorten illoissa aina on. Tämän sain viikko sitten kokea, kun pidin reilun vuoden vanhan seurakunnan ensimmäisen nuortenillan.

Peshterassa kysyin edellisenä päivänä korupajan jälkeen mukana olleilta nuorilta, haluisiko joku lähteä kanssani Krushevoon nuorteniltaan. Kaikki ilmoittautuivat, mutta pastori antoi yhdelle luvan lähteä. Lähdimme hyvissä ajoin ja matkalla Plovdivissa kerkesimme syödä kana döneritkin ja käydä etsimässä taloomme lisäilmanpuhdistinta.
Jottei saapuminen ensimmäiseen olisi ollut liian rauhallinen, sain juuri auton keulan Krushevoa kohti käänettyäni puhelun, että piti hakea vielä toinen nuori Plovdivista mukaan. Ja pian matkalla uuden puhelun, että pitää apteekista viedä sairaalle seurakuntalaiselle jotain lääkkeitä. Nämä hoidettiin ja lähes ajoissa silti aloitettiin, vaikka tie oli sateiden jälkeen jälleen melko toivoton. 

Nuoret odottivat minua. Meitä oli kymmenkunta pienessä huoneessa. Muutama aikuinenkin oli tullut ihmettelemään. Kysyin pilkesilmäkulmassa nuorilta, että annetaanko aikuisille lupa jäädä. Lupasivat jäädä, mutta varoitimme, että kiltisti pitää olla ja sovimme, että kunhan ei toistu. Ensiksi nimikierros ja pikainen ulkoa opettelu. Nuorilla täällä kuin muuallakin oli hauskaa, kun yritin kaikkien nimet ensikuulemalta muistaa ulkoa. Kerroin miksi on nuorten iltoja ja kannustin rohkeasti keskeyttämään ja kysymään. Lauloimme muutaman lauluja pidin alkurukouksen. Nuoret olivat olleet mukana samaisessa huoneessa jumalanpalveluksissa sunnuntaisin ja tiesivät suunnilleen, miten kirkon menoissa ollaan. Nyt he hämmästyneinä kuuntelivat, kun pyysin kaikkia nousemaan ylös ja raivasimme lattialle tilaa pienelle ringille. Otin ensimmäisen vapaaehtoisen ja aloimme leikkiä sormuksen piilotusta. Lasten rakastama leikki, jossa sormus on jollain kädessä ja keskellä olija yrittää kädet esiin pyytämällä, löytää kenellä. Ei mennyt montaakaan hetkeä kun nuorisotyöntekijän silmäkulmassa välkähti tyytyväinen pilkahdus. Nämäkin ovat tavallisia nuoria, jotka innostuvat helposti, kunhan itse heittäydyt mukaan.

Leikin jälkeen juttelimme kuka se sellainen Jeesus mahtoi olla, joka sanoi olevansa tie, totuus ja elämä. Ja tarkennuksena vielä, ainoa tie taivaaseen Isän luo. Mietimme yhdessä, miten suhtautua, jos Krushevon mahallelta (asuinalue), joku kaikkien tuntema sanoisi samanlailla. Mahtaisikohan hän olla kenties hullu? Tai jonkin sortin huijari valehtelija? Vai olisiko se mahdollista, että hän puhuisi totta? Jeesus puhui kyllä muuten varsin järkeviä hulluksi. Tai valehtelijana hänen loppunsa ei ollut kovin menestyksekäs. Kun hän sanojensa vakuudeksi vielä kertoi etukäteen kuolevansa ja nousevansa kuolleista, oli peli selvä. Jos hän ei sitä tekisi, ei häntä kannattaisi kuunnella, ei seurata, eikä hänen luotaan elämää löytäisi. Mutta miten kävikään.

Hyvien keskustelujen jälkeen kävimme loppukierroksen, jossa jokaisella oli mahdollisuus sanoa mieleensä jäänyt tai uusi oppimansa asia tai oli mahdollisuus olla sanomatta mitään. Otin kameran esiin ja heti ensimmäiset kaverukset pyysivät, ota meistä kuva. Otinhan minä ja ryhmäkuvankin otin. Sovimme Favebook -ryhmän perustamisesta ja kuvien jakamisesta siellä. Heippoja sanoessa alkoivat jo ensimmäiset aikuiset kolkutella sisälle ovesta. Nyt oli heidän vuoronsa.